Valitin vakuutusoikeuteen eräässä työtapaturmajutussa, jossa asiakkaani on täysin kiistatta ja objektiivisesti saanut vaikean pysyvän hermokiputilan, CRPS:n loukattuaan kätensä työtapaturmassa. Toimistoni hoiti asian jo lautakuntavaiheessa esittäen vahvan näytön ja perustellen vaatimukset huolellisesti. Jutussa on täysi näyttö eikä mitään tosiasiallisia vastasyitä. Siitä huolimatta tapaturma-asioiden muutoksenhakulautakunta teki asiassa erittäin heikosti perustellun kielteisen päätöksen.
CRPS-potilaiden asiat ovat olleet yleisemminkin mielessäni jo pidempään, koska asiat näyttävät menevään heidän kannaltaan huonompaan suuntaan.
Pidin jo vuonna 2006 potilasvahinkolautakunnan lakimiehenä työskennellessäni esitelmän neuropaattisten kiputilojen korvaamiseen liittyvästä problematiikasta Pohjoismaisten potilasvahinkolautakuntien konferenssissa Kööpenhaminassa. Olen seurannut aihetta aktiivisesti työni puolesta läheltä jo 23 vuoden ajan erilaisten henkilövahinkojen korvaamisen saralla.
CRPS-potilaiden oikeudet näyttivät hyvän aikaa menevän parempaan suuntaan. Tästä ansio kuuluu ainakin maineikkaille lääkäreille, neurologi Maija Haanpäälle sekä anestesiologi Voitto Järvimäelle sekä potilasvahinkolautakunnan pitkäaikaiselle puheenjohtajalle, varatuomari, OTL Juhani Kaivolalle. Näin Kaivolan ottavan hermokipupotilaiden oikeudet työssään hyvin vakavasti, mitä arvostin suuresti.
Nyt viime aikoina tuntumani asiaan on valitettavasti toisen suuntainen.
Neuropaattisiin kiputiloihin keskittyneet lääkärit Haanpää ja Järvimäki kirjoittavat aiheesta ansiokkaasti Duodecim-lehdessä jo v. 2000. Vaikka kirjoitus on jo yli neljännesvuosidadan vanha, on se edelleen hyvin ajankohtainen. Kuten Haanpää ja Järvimäki v. 2000 toteavat, (vakuutuskysymyksissä) ongelmia syntyy, kun lääketieteen käsityksen muutokset jäävät huomiotta potilaan asioita käsiteltäessä:
”Hyvä esimerkki tästä ovat hermovauriokipupotilaat. Tässä potilasryhmässä hylkäävät päätökset vastoin kliinikoiden suosituksia ovat yleisiä ja linjaukset tuntuvat vaihtelevan sattumanvaraisesti löydöksistä ja potilaan toimintakyvystä riippumatta. Hermovauriokiputilojen taksonomia (Merskey ja Bogduk 1994), kriteerit ja kliininen kuva (Boivie ym. 1993), keskeiset patofysiologiset mekanismit (Wall ja Melzac 1994) ja näyttöön perustuvat hoidot (McQuay ja Moore 1998) on tunnettu jo vuosia. Silti näiden tilojen legitimaatio on suomalaisessa vakuutusjärjestelmässä selvästi jäljessä esimerkiksi ruotsalaisesta käytännöstä… Näistä potilaista vain harvat saavat korvaukset vastaavantasoisina kuin ne potilaat, joiden toiminta- ja työkyky on yhtä heikko vakuutuslääkäreiden paremmin tuntemien ja hyväksymien tautien vuoksi… Kielteinen päätös, jossa potilaan sairaus mitätöidään, viivästyttää kuntoutumista tai jopa estää sen. Niissäkin tapauksissa, joissa päätös muuttuu myönteiseksi valitusportaissa, otollisin kuntoutumisaika menetetään valituskierroksiin kuluvissa pitkissä viiveissä… Potilaan ongelmat nihiloitiin, ellei potilas parantunut sallitussa ajassa (Lundälv 1998). Tilanteen kohentuminen nykyisestä edellyttää koulutusta ja yhteistyötä… Umpikujaan ajautuneet potilaat päätyvät kipujen ja sosiaalisten ongelmien vuoksi valitettavan usein itsemurhaan (Fishbain 1999). Helsingin yliopistossa tehdyssä väitöskirjatutkimuksessa osoitettiin tapaturman jälkitilojen hoito sattumanvaraiseksi. ”
Vaikuttaa siltä, että viime aikoina vakuutusyhtiöillä on alkaneet säästötalkoot, ja hermokipupotilaat ovat helppo kohde. Samoista syistä, kuin miksi heidän oikeuksiensa parantuminenkin aikoinaan tapahtui pitkällä viiveellä: vaikea hermokiputila on vakuutusyhtiölle kallis vahinko, jos se aiheuttaa työkyvyttömyyden ja yhtiöiden on moneen muuhun vammaan nähden helpompi vetäytyä vastuusta. Kiputilat ovat joskus vaikeita tunnistaa, niiden etiologiset tekijät ovat moninaisia, kipu on luonteeltaan subjektiivinen oire, sen vaikeusasteen määrittely ja vaikutus työ- ja toimintakykyyn on tulkinnanvaraista jne. Tämä antaa vakuutuslaitoksille etulyöntiaseman. Näyttökynnystä ei siten pidä allekirjoittaneen mielestäni missään oikeusturvaelimissä nostaa liian korkealle, jotta ratkaisut voivat olla oikeudenmukaisia. Jokaisen ratkaisun tulee perustua huolelliseen harkintaan ja näyttöön perehtymiseen in casu.
Korvaustenhakijoiden joukkoon toki saattaa mahtua joku yksittäinen korvaustenkalastelijakin, mutta todellinen ongelma on toisin päin ja mittaluokaltaan aivan toinen: todellisista hermokipuvahingoista ei haluta maksaa lakisääteisiä korvauksia.
Joni Siikavirta
Varatuomari, toimitusjohtaja
Luvan saanut oikeudenkäyntiavustaja
Lakiasiaintoimisto Suomen Potilasvahinkoapu Oy