Henkilövahinkojen korvaustasosta on syytä keskustella
Viitisen vuotta sitten, v. 2018, ensimmäisen kerran julkaistut Henkilövahinkoasiain neuvottelukunnan suositukset olivat erittäin tervetullut uudistus suomalaisessa vahingonkorvausoikeudellisessa järjestelmässä. Siihen saakka ohjenuorana olleet liikennevahinkolautakunnan suositukset eivät kattaneet kaikenlaisia henkilövahinkoja, ja korvausten suuruudet määriteltiin lähinnä korvausvelvollisten eli ennen kaikkea vakuutusyhtiöiden näkökulmasta.
Julkaistut suositukset eivät ota kantaa siihen oikeuspoliittiseen kysymykseen, tulisiko yleistä korvaustasoa ehkä tarkistaa selvemmin ylöspäin. Olisi aika käydä laajaa keskustelua siitä, onko aineettomien vahinkojen yleinen korvaustaso maassamme kaikilta osin oikeudenmukainen. Tällaista keskustelua ei ole oman lakimiesurani aikana koskaan käyty Suomessa.
Henkilövahinkojen korvaamista yli 20 vuoden ajan läheltä seuranneena olen havainnut, että vahingonkärsineet eivät aina koe saamiaan korvauksia oikeudenmukaisina. Suomen maltillista korvaustasoa ei liene tarpeen korottaa kautta linjan, mutta tietyistä sosiaalisesti erittäin haittaaviksi koetuista pysyvistä henkilövahingoista maksettavat korvaukset ovat liian pieniä. Lievien, lähinnä tilapäistä haittaa aiheuttavien henkilövahinkojen korvaukset lienevät jo nykyisellään asiallisella tasolla. Sama koskee kaikkein äärimmäisimpiä, henkilön pysyvästi täysin tai miltei täysin toimintakyvyttömäksi tekeviä henkilövahinkoja. Näille kaikkein pahimpia henkilövahinkoja kärsineille maksetaan suurehkot korvaukset, joita he eivät kuitenkaan itse kykene juuri millään tavoin hyödyntämään. Suuremmatkaan rahakorvaukset eivät parantaisi näiden henkilöiden asemaa.
Nykytilanteessa epäoikeudenmukaisimpaan asemaan joutuvat henkilöt, joille on jäänyt elinikäinen, jokapäiväistä elämää merkittävästi vaikeuttava ja jatkuvaa inhimillistä kärsimystä aiheuttava haitta. Tällaisia sosiaalisesti erittäin haittaaviksi koettuja tiloja ovat mm. ulosteen- ja virtsanpidätyskyvyttömyys, hermokiputilat, joihin ei ole tehokasta hoitoa, pysyväisluontoiset psyykkiset häiriöt sekä seksuaalitoimintojen häiriöt. Näistä henkilövahingoista maksettavat muutaman tuhannen, ja enimmilläänkin vain muutaman kymmenen tuhannen euron korvaukset, ovat usein niin vaatimattomia, että vahingonkärsineet saattavat kokea ne jopa loukkaavina. Elinikäisen haitan korvaukset tuntuvat kohtuuttoman pieniltä varsinkin, jos kyse on nuoresta tai nuorehkosta henkilöstä.
Vertailemalla vakuutusyhtiöiden maksamia korvauksia tuomioistuinten tuomitsemiin korvauksiin vastaavanlaisissa tilanteissa vaikuttaisi siltä, että yleisesti ottaen jälkimmäiset ovat jonkin verran suurempia. Tässä yhteydessä on tärkeää huomata, että ylivoimaisesti suurin osa maassamme maksettavista korvauksista määritetään kuitenkin vakuutusyhtiössä ja niiden lautakuntatyyppisissä muutoksenhakuelimissä, joiden valta korvaustason määrittelyssä on siten erittäin huomattava. Näissä elimissä ratkaisut ovat tosiasiallisesti hyvin harvojen henkilöiden käsissä. Tuomioistuinten määrittämät korvaukset vastannevatkin paremmin kansalaisten yleistä oikeustajua.
Korvauksia maksavienkin tahojen intressit tulee toki huomioida. Vakuutusmaksujen halutaan myös pysyvän kohtuullisina. Autoilijat pitävät liikennevakuutusmaksuja melko korkeina, mutta kun vahinko sattuu omalle kohdalle, pidetään korvausta usein liian pienenä. Nykyistä suuremmat aineettoman vahingon korvaukset edellä kuvatuissa suurta sosiaalista haittaa aiheuttavissa tilanteissa eivät toisi mukanaan kovin oleellisia lisäkustannuksia korvauksia maksaville tahoille. Esimerkiksi potilasvakuutusjärjestelmä on kaikkiaan erittäin halpa järjestelmä, minkä mm. kansanedustaja Aki Linden totesi aikoinaan julkisesti ollessaan sairaanhoitopiirin johtaja. Olin itse kuuntelemassa tilaisuutta.
Joidenkin henkilövahinkojen korvaaminen on siis jäänyt arvojen muuttuessa jälkeen muusta yhteiskunnallisesta kehityksestä. Vakuutusjärjestelmistä maksettavien korvausten suuruudet ovat ylipäätäänkin pysyneet jokseenkin samoina ainakin 1960-luvulta lähtien. Korvauksiin on tehty ainoastaan yleistä kustannustason nousua vastaavia korotuksia. Samalla erilaisten sosiaalisten haittojen merkitys yksilöille on muuttunut. Korvaustasosta olisi siten aiheellista keskustella, ja ehkä tehdä uusia oikeuspoliittisia linjauksiakin.
Joni S